Tajusin eräänä päivänä, että minulla on blogi. Blogi, jota olen päivittänyt vain kaksi kertaa, mutta johon olin silti aikanaan kovinkin kiintynyt. Jostain syystä olin unohtanut tämän blogin. Tai no, myönnetään. Se syy oli jrock. Näin jälkeenpäin miltei häpeän japanilaisbändien fanitustani. Yhtäkkiä vain annoin vaivalla kasatun minuuteni valua alas viemäristäni ollakseni "erilainen nuori", backstreet-klooni jollaisia Kampin kauppakeskus on joka lauantai pullollaan. Ennen tätä olin haaveilija, viihdyin omissa oloissani, kelpasin itselleni juuri sellaisena mitä olinkin eikä minulla ollut mitään tarvetta todistaa kenellekään mitään. Äkkiä jouduin joka aamu miettimään mitä pistän päälle, jouduin olemaan mahdollisimman kawaii, olin kertakaikkiaan säälittävä. Ja kysymys kuuluukin: miksi? Miksen olisi ollut persoonallinen tavalla, jota olin jo? Miksi tahdoin olla "persoonallinen" tavalla, jota sadat muutkin jo ennen minua ovat olleet? Mikä helvetti päässäni oli vialla?

... No, luojan kiitos tässä jokin aika sitten mieleni kirkastui ja tajusin, että tuhlasin vuoden 2007 yrittämällä toteuttaa parhaaksi katsomallani tavalla tyyliä, josta en edes pitänyt. Pikkuhiljaa vaatteeni alkoivat näyttää taas samoilta kuin miltä ne näyttivät ennenkuin aloin kuuntelemaan jrockia. Musiikkimakunikin alkoi olla taas samaa luokkaa kuin ennen japanihaksahdustani. Tällä hetkellä olen miltei se sama ihminen kuin ennen joulua 2006, jolloin paras ystäväni pyysi minua kuuntelemaan tämän "tosi söpön biisin, josta tykkäisin varmasti". Niin, olisin voinut koko ajan olla oma itseni ja täydellinen sellaisena, mutta jostain syystä kuvittelin että olen mahdollisimman erilainen jos asetun siihen valmiiksi valettuun japaniernumuottiin.

Eli suoraan sanottuna tuhlasin elämästäni vuoden päätyäkseni takaisin siihen pisteeseen jota olin ennenkuin muka kasvoin henkisesti ja lakkasin typerät haaveiluni.

Ja niin löysin uudelleen tämän bloginkin. Ensimmäiseksi ajattelin olleeni säälittävä ja tekotaiteellinen muka-ikäisiäni-kehittyneempi pikku-Shakespeare, mutta luettuani nämä pari aiempaa merkintää, aloin pitää 13-vuotiasta itseäni melkoisen fiksuna, ainakin 14-vuotiaaseen itseeni verrattuna.

Ensimmäisessä merkinnässä totean, etten ole tainnut löytää vielä omaa tyyliäni. Se ei ollut totta. Minulla oli oma tyylini. Hukkasin sen vuodeksi kun kävin läpi kaikki ernuilun alalajit, ja lopputulos oli kutakuinkin sama kuin ennen jrock-kauttani. Tämä on minun tyylini. Haaveilija.