Olen pattitilanteessa. Reilu puoli vuotta sitten ihastuin hyvään ystävääni. Kerroin asiasta hänelle, ja hänkin sanoi tykkäävänsä minusta ehkä enemmän kuin kaverina. No, jonkun ajan kuluttua aloimme seurustelemaan. Sovimme tosin jo alkuvaiheessa sen olevan vain deittailua, koska kyseinen henkilö asui Tampereella ja minä Helsingissä. Se oli helppo ja avoin suhde ja pääsimme kuhertelemaan aina kun tapasimme, eli kerran pari kuukaudessa.

Mutta.

Hiljalleen tämäkin alkoi hiipua. Hienovaraiset vihjailut blogissa tai mesessä pyysivät ymmärtämään, ettei hän ollut kiinnostunut enää minusta vaan jostakusta toisesta. No, ymmärtäähän sen. Puoli vuotta kevyttä suhdetta parin tunnin junamatkan päässä asuvan ihmisen kanssa. Helpommallakin kyllästyy. Kyllästyin minäkin. Vähän. Tai ainakin yritin. Se oli vain niin kovin vaikeaa, koska välitin tästä ihmisestä niin paljon. Päätin kuitenkin tehdä parhaani ollakseni tämän henkilön kanssa vain ystävä. Parempihan se olisi niin. Mutta on vain niin helvetin vaikeaa päättää yhtäkkiä ettei enää välitä.

Minulla on myös paras ystävä. Ystävä jonka olen tuntenut yli kolme vuotta. Tutustuimme internetissä, emmekä ole koskaan tavanneet. Kuulostaa varmaan mielenkiintoiselta, mutta tuonlaisia ihmisiä tulee vastaan kerran elinaikana. Voin kertoa kaiken ja luottaa siihen, että salaisuus pysyy. Tänään paras ystäväni oli sairaana, joten lintsasin pitääkseni hänelle seuraa. Niin, mesessä. Teen kaikkeni osoittaakseni tälle ihmiselle, että hän on minulle kultaakin kalliimpaa ja perhettä ja muita ystäviä tärkeämpää. En vain tiedä onnistunko. Pelkin kirjoitetuin sanoin on joskus vaikea ilmaista suuria tunteita.

Minulla on myös kaveri. Kaveri, joka ihastui minuun. Noh, on siitä jo aikaa. Minäkin olin ihastunut häneen vuosi sitten, mutta juuri kun olisimme uskaltaneet paljastaa toisillemme, löysinkin erään toisen. Tämä tuntui murtavan kaverini täysin. Kohtelin häntä kylmästi, kerran annoin lainata itseäni yhdeksi yöksi ja sitten palasin yhteen aiempani kanssa. En missään vaiheessa vain osannut samaistua kaverini rooliin ja yrittää ymmärtää miltä hänestä tuntui. En tainnut edes haluta. En välittänyt, enkä välitä vieläkään.

Mutkikkaita nämä teinien tunnetilat.

Tajusin eräänä päivänä, että minulla on blogi. Blogi, jota olen päivittänyt vain kaksi kertaa, mutta johon olin silti aikanaan kovinkin kiintynyt. Jostain syystä olin unohtanut tämän blogin. Tai no, myönnetään. Se syy oli jrock. Näin jälkeenpäin miltei häpeän japanilaisbändien fanitustani. Yhtäkkiä vain annoin vaivalla kasatun minuuteni valua alas viemäristäni ollakseni "erilainen nuori", backstreet-klooni jollaisia Kampin kauppakeskus on joka lauantai pullollaan. Ennen tätä olin haaveilija, viihdyin omissa oloissani, kelpasin itselleni juuri sellaisena mitä olinkin eikä minulla ollut mitään tarvetta todistaa kenellekään mitään. Äkkiä jouduin joka aamu miettimään mitä pistän päälle, jouduin olemaan mahdollisimman kawaii, olin kertakaikkiaan säälittävä. Ja kysymys kuuluukin: miksi? Miksen olisi ollut persoonallinen tavalla, jota olin jo? Miksi tahdoin olla "persoonallinen" tavalla, jota sadat muutkin jo ennen minua ovat olleet? Mikä helvetti päässäni oli vialla?

... No, luojan kiitos tässä jokin aika sitten mieleni kirkastui ja tajusin, että tuhlasin vuoden 2007 yrittämällä toteuttaa parhaaksi katsomallani tavalla tyyliä, josta en edes pitänyt. Pikkuhiljaa vaatteeni alkoivat näyttää taas samoilta kuin miltä ne näyttivät ennenkuin aloin kuuntelemaan jrockia. Musiikkimakunikin alkoi olla taas samaa luokkaa kuin ennen japanihaksahdustani. Tällä hetkellä olen miltei se sama ihminen kuin ennen joulua 2006, jolloin paras ystäväni pyysi minua kuuntelemaan tämän "tosi söpön biisin, josta tykkäisin varmasti". Niin, olisin voinut koko ajan olla oma itseni ja täydellinen sellaisena, mutta jostain syystä kuvittelin että olen mahdollisimman erilainen jos asetun siihen valmiiksi valettuun japaniernumuottiin.

Eli suoraan sanottuna tuhlasin elämästäni vuoden päätyäkseni takaisin siihen pisteeseen jota olin ennenkuin muka kasvoin henkisesti ja lakkasin typerät haaveiluni.

Ja niin löysin uudelleen tämän bloginkin. Ensimmäiseksi ajattelin olleeni säälittävä ja tekotaiteellinen muka-ikäisiäni-kehittyneempi pikku-Shakespeare, mutta luettuani nämä pari aiempaa merkintää, aloin pitää 13-vuotiasta itseäni melkoisen fiksuna, ainakin 14-vuotiaaseen itseeni verrattuna.

Ensimmäisessä merkinnässä totean, etten ole tainnut löytää vielä omaa tyyliäni. Se ei ollut totta. Minulla oli oma tyylini. Hukkasin sen vuodeksi kun kävin läpi kaikki ernuilun alalajit, ja lopputulos oli kutakuinkin sama kuin ennen jrock-kauttani. Tämä on minun tyylini. Haaveilija.

Väsyttää. Olen vieläkin pyjamassa. En aio vaihtaa vaatteita koko päivänä, en aio edes pestä hampaitani. Heräsin puoli kahdeltatoista, aamiaiseksi söin jäätelöä. En ymmärrä, miten pystyn joka päivä nukkumaan noin myöhään? Univelkoja, kenties. Viime yönäkin nukahdin ehkä puoli kolmelta. Minulla oli mukavaa, luin joululahjakirjani loppuun, sitten piirtelin ja kirjoittelin. Viime öiset aikaansaannokseni eivät olleet kovin varteenotettavia, makuuasennossa on jokseenkin vaikea piirtää (ainakin minun mielestäni). Myös käsialani kirjoittaessa oli pahempaa kuin erään luokkatoverini harakanvarpaat joista hän ei ota itsekään selvää, eikä tekstin sisältö muutenkaan ollut kamalan mielenkiintoista. Ensiksi yritin kirjoittaa humoria, PotC:stä Jack/Will-parituksella, mutta jotenkin en saanut kirjoitusta kuulostamaan kamalan humoristiseltä. Sitte kirjoitin Inuyashasta, mutta ajatus katkesi ja unohduin taas makoilemaan parvisängylleni. Olin haltija, asuin kauniissa linnassa ja minulla oli upeat vaatteet ja kristallikruunu. Ratsastin valkoisella hevosella tapaamaan urheaa miestäni, platinatukkaista haltijaa. Tässä vaiheessa nukahdin, ja näin unta eräästä partiotutustani, joka ilmeisesti harrasti keppijumppaa.

   Sitten koitti taas lumeton aamu, ja tuhahdellen kömmin alas sängystäni. Kun keväällä kinusin itselleni parvisänkyä, tapasin toistella lausetta "jos minulla olisi parvisänky, aamulla ei ikinä tarvitsisi nousta sängystä". Kuulostaa hassulta ja sitä se onkin, mutta aamuheräämiset ovat minulle oikeasti rankkoja. Ja parvisängystähän ei periaatteessa nousta, sieltä laskeudutaan, siispä täydellinen laitos minulle ja ahtaalle huoneelleni. Rakastan huonettani. Rakastan parvisänkyäni. Varsinkin nykyään, kun sain ylös hyllyn, vietän kaiken aikani joko siellä tai täällä, portaiden alla, tietokoneen ääressä. Nytkin parvisängyltäni löytyy ainakin popcorneja, kyniä, kirjoja ja levyjä. Siellä tosiaan pystyy huomaamaan minkälainen ihminen paikalla on asustellut.

   Huomenna alkavat alennusmyynnit. Olen laatinut itselleni kauppalistan: tarvitsen ainakin mekon, sukkia, kengät, toisetkin kengät, paidan ja hameen. Ja äiti saa maksaa, kuten aina. Ja tarvitsen myös huoneeseeni uudet stereot, sillä kuten äitinikin ilmoitti, Alice Cooperia ei voi kuunnella hiljaisella. Minulla on ihana äiti.

  Epäilen suuresti että kukaan tätä lukisi, mutta kirjoitan silti. Minun tekee usein mieli kirjoittaa. Kirjoitan tänne vain siksi, että on pakko saada kirjoittaa, en siksi, että joku saisi lukea mitä minulle kuuluu. Ehei, tämän blogin perustin, koska paperipäiväkirjat eivät ole minua varten. Internet on, joten päiväkirjakin saa toimia internetissä. En pahastu vaikken saisikaan tänne yhtäkään kommenttia, se ei ole tarkoitukseni. Tarkoitukseni.. Äh, täytyy lopettaa.

* Tuhoaja-Greyz

Sanoin aina, ettei tämä tyttö ole kuuna päivänä laittamassa kuviaan IRC-galleriaan. Kesti kuukauden, ja minunkin kasvoni kyseisillä sivustoilla komeilivat. Ilmoitin, etten aio myöskään perustaa ikinä blogia. Ja tässä sitä nyt ollaan.

Taidan olla hieman liian kiltti. Toisaalta se on ihan hyväkin asia, mutta kun on kyse riitelystä veljen tai ystävien kanssa, asia on välttämätön paha. Myönnyn aina heidän tahtoonsa, ja jos poikkeuksellisesti en sitä tekisi, minut kiusattaisiin taas hengiltä. Olen tottunut kulkemaan kaverien mukana, kuuntelemaan sitä mitä kaverit kuuntelevat, lukemaan sitä mitä kaverit lukevat, pukeutumaan siihen, mitä kaverit pukevat. Pidemmän päälle tämä raivostuttaa minua, ja tässä iässä porukan jokainen jäsen on alkanut ottaa hieman omaa linjaa. Yksi seuraa hippiperheensä jalanjäljissä, toinen päätyi rokkariksi, kolmas on vielä herttainen pieni tyttö ja minä.. Niin. Minä. Kysyin asiasta kavereiltanikin, he eivät tarkalleen osanneet selittää mitä olin. Vaatteeni kuulemma olivat normaalia katumuotia, korvissa soi musiikkia ääripäästä toiseen. Loppujen lopuksi taidan hakea vielä omaa polkuani, ja olen nyt kokeiluvaiheessa. Kaikki riippuu mielialasta, niinhän se on.

Ja Joulu. Se tuli, se meni. Joulupukki ei asuntoomme eksynyt, ja henkilökohtaisesti, olen enemmän kuin tyytyväinen. Vaikka lauluääntäni kehutaan, en tiedä mitään hirveämpää kuin laulaminen. Tai no, tiedän kyllä, mutten jaksa luetella. Joulupukin polvella kököttäminen ja Petteri Punakuonon joikaaminen ei siis tule kuuloonkaan, minkä vanhempi väkikin ystävällisesti suostui tajuamaan. Ainoastaan lahjasäkin kävi "joulupukki" taas heittämässä eteiseen, muuten ei sitä irstasta äijää näkynyt. Olen aina ihmetellyt, miten sellainen vanha ukko huomaamattamme aina livahtaa kotiimme ja pois, mutten koskaan osannut yhdistää asiaa äitiini, joka aina hieman ennen lahjojen ilmestymistä katosi alakertaan tekemään jotain.. Loppujen lopuksi olin tyytyväinen lahjoihini, digikamera varsinkin oli erittäin ihana yllätys (vaikka tiesinkin sen saavani). Myös paketista putkahtanut Stravanagza-kirja yllätti positiivisesti, olen kohta kitannut koko opuksen loppuun. Siihen tosiaan jää koukkuun.

Nyt paneudun viettämään rauhaisia välipäiviä ja jossain vaiheessa voisin ehkä myös vähän muokkailla tämän blogin ulkoasua. Tämän hetkisestä sivupohjasta saan kiittää pohjalla.vuodatus.net:iä, josta tämän ystävällisesti pihistin. Kiitos sinne ja jouluja, vaikka juhla jo kuluikin.. Ja hyvät joulut muillekin, ja uudet vuodet myös.

Joulun kunniaksi "Tuhoajaksi" julistautunut,

*Greyz